tiistaina, lokakuuta 18, 2005
Paavo Lipponen: Yleissivistys journalismissa yhä tärkeää
Puhemies Paavo Lipponen
Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton 100-vuotisjuhlassa 8.10.2005
Helsingin Suomalaisella Klubilla
Juhlivan Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton arvoisa puheenjohtaja
Liiton kunnioitetut veteraanit
Hyvät naiset ja herrat
Suomenmielinen, kansanvaltainen on hyvin valittu juhlavuoden satavuotistunnus. Se tuo mieleen liiton puheenjohtajan Jyrki Vesikansan monumentaalisen teoksen Sinivalkoiseen Suomeen, Uuden Suomen ja sen edeltäjien historian, joka ilmestyi Otavalta 1997. Siitä ja liiton satavuotisjulkaisusta käy hyvin selväksi, kuinka läheisesti journalismi ja lehdistö liittyvät Suomen kansan kohtaloihin.
Sata vuotta sitten suomalaista eliittiä inspiroi kansallistunne, suomalaisuuden puolustus. Silloin elettiin, kuten tervehdyspuheessa jo todettiin, niin talouden kuin kulttuurin suurta nousukautta -- aikaa, joka on noussut arvoon arvaamattomaan, kun suomalaista kulttuuria nyt tehdään tunnetuksi maamme tultua Euroopan Unionin jäseneksi.
Mutta jo ennen vuotta 1905 koko kansakunta oli ollut liikkeellä eikä vain eliitti. Suomen synty kansakuntana ja meidän kansamme eloonjääminen 20. vuosisadan myllerryksessä perustuu sekä sivistyneistön suurten edelläkävijöiden, kuten J.V. Snellmanin työhön että myös koko kansan mukanaoloon muutosvoimana.
Kansakoulun perustamisessa -- ja tähän olen joutunut tutustumaan aivan väkisinkin vaimoni väitöskirjatyön aikana -- eliitin ja rahvaan suhde näkyy mielenkiintoisesti. Säätyläiset -- heidän joukossaan muuten isoisäni isä, nimismies Ingman Toholammilla yhtenä hankkeen neljästä säätyläisestä -- ajoivat kunnissa kansakoulujen perustamista talonpoikien aluksi vastustaessa. Sitten talonpojat kuitenkin ottivat asian omakseen, kunnes lopulta kansakoulujen perustamisesta tuli kaikkien kansankerrosten asia. Lapset haluttiin viedä kouluun. Näin kävi, vaikka J.V. Snellman ei tätä tosiasiassa tarkoittanut -- että tämä johtaisi rahvaan aseman paranemiseen.
Sitten kun suurin osa lapsista ja lopulta kaikki menivät kouluun, suomalaisista tuli yksi maailman lukutaitoisimmista kansoista. Suomalaiset lukivat ja lukevat tänäkin päivänä lehtiä enemmän kuin melkein kaikki muut kansat. Taidamme olla toisella tai kolmannella sijalla tällä hetkellä.
Me olemme tässä jo saaneet uutiset vuodelta 1905. Niissä kerrottiin Venäjän laivaston tappiosta Tshuhiman meritaistelussa ja siitä, miten syntyi vallankumouksellinen tilanne, jossa Suomelle avautui mahdollisuuksien ikkuna kansanvaltaiseen eduskuntauudistukseen.
Suomeen syntyi todellakin 1906 säädetyllä lailla ja seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa maailman ensimmäinen moderni parlamentti. Käytän tietoisesti tätä ilmaisua, koska meillä kyllä aivan oikein sanotaan eduskuntauudistuksesta, että naiset saivat meillä ensimmäisinä maailmassa äänioikeuden. Tämä pitää paikkansa, mutta uudistus oli vielä jotakin enemmän. Suomeen perustettiin maailman ensimmäinen moderni parlamentti, kun äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdokkaiksi saivat sekä miehet että naiset ainoana vaatimuksena vähintään 24 vuoden ikä.
Me siis voisimme järjestää eduskuntavaalit tänä päivänä vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen perusteella, niin moderni tuo laki oli. Ensi vuonna eduskunta ja toivon mukaan koko kansakunta juhlivat näyttävästi tuota uudistusta. Suomalainen puoluelaitos muodostui samoihin aikoihin. Kun ottaa huomioon, että kysymys oli uudesta demokratiasta, se on jäänyt varsin pysyväksi.
Ajalle oli ominaista sanomalehtien toimitusten ja puolueiden johdon kietoutuminen toisiinsa tavalla, joka ei tänä päivänä ole enää mahdollista. Niinpä todellakin isoisäni Akseli Bernhard Lipponen, joka esiintyi prominentisti äskeisissä 100-vuotisjuhlien ohjelmaan sisältyneissä vuoden 1905 uutisissa heti tsaarin ja Mannerheimin jälkeen, oli sekä Uuden Suomettaren että Uuden Suomen toimittaja ja Suomalaisen Puolueen puoluesihteeri -- kaiken lisäksi vielä Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton sihteeri ja porvarillisen osuuskauppaliikkeen perustaja. Valittaen täytyy kuitenkin todeta, että hän oli parempi lehtimies kuin liikemies.
Vasemmisto ja kansallismielinen porvaristo eivät uudistuspolitiikassa itse asiassa olleet noihin aikoihin kovin kaukana toisistaan. Olivathan säätyläiset perustaneet suomalaisen työväenliikkeen ja nuorisoseuraliike oli alkuun hyvin lähellä työväenliikettä. Osuuskauppa-aate yhdisti laajasti yhteiskuntaa. Vastakohtaisuudet ja näkemyserot kuitenkin jyrkkenivät kansainvälisten tapahtumien myötä ja etenkin, kun työväen elinolot heikkenivät.
Mielestäni sisällissodan perimmäinen syy oli kansanvallan puute kunnallisella tasolla. Kun paikallisyhteisössä ei opittu elämään rinnakkain, ääriainesten oli helpompi kärjistää tilannetta ja käyttää hyväksi heikentyneitä elinoloja. Yhteistyö kunnalliselämässä saattoi kehittyä vasta kansalaissodan jälkeen voimaan tulleen uuden kunnallislain myötä. Sehän sitten johti aseveliakseliin, joka on myös paikallistasolla ollut vuosien varrella hyvinkin vahva.
Suomenmielisen journalismin näkökulma kapeni vuosien 1917-19 tapahtumien aikana. Jälkeenpäinkin Suomessa on ollut vaikea käyttää historiankirjoituksen kansainvälistä terminologiaa, kuten sisällissotaa -- puhumattakaan sen tosiasian tunnustamisesta, että Suomeen perustettiin 1918 Euroopan ensimmäiset keskitysleirit. Vielä pitkään 1930-luvulla kommunistien jahtaamisen varjolla sosialidemokraattien toimintaa vaikeutettiin monin paikoin -- siis nimen omaan paikallisesti -- sinimustalla terrorilla.
Mutta hyvät kuulijat: tänä iltana me kuitenkin puhumme sinivalkoisesta demokratiasta. Se lopulta voitti -- ja se pelasti Suomen. Ilman suurten poliittisten kansanliikkeiden ryhmittymistä yhteiseen rintamaan demokratian puolesta 1930-luvun jälkipuolella Suomi olisi ollut tuhoon tuomittu toisessa maailmansodassa.
Maltilliset voittivat porvarillisissa piireissä; tarjosihan J.K. Paasikivi sosialidemokraateille yhteistyötä jo Uuden Suomen pääkirjoituksessa 6.8.1919, niin kuin kirjassa Sinivalkoiseen Suomeen kerrotaan. Tämä tapahtui K.J. Ståhlbergin tultua valituksi tasavallan presidentiksi vasemmiston äänillä. Kysymys oli siis muustakin kuin poliittisten liikkeiden kypsymisestä -- kysymys oli myös realiteettien tunnustamisesta.
Se, mitä 1930-luvun lopulla tapahtui, oli mielestäni todella kunniakasta. Hankin mielikuvaani tarkistaakseni ranskalaisen historioitsijan Durocellin teoksen vuodelta 1990 nimeltä Eurooppa, sen kansojen historia. Sen tekstissä ei Suomea mainita kertaakaan, mutta Napoleonista on 20 sivua. Yhdessä kohdassa Suomi kuitenkin esiintyy: kartassa vuodelta 1937, jossa Euroopan maat on väritetty demokratian tai parlamentarismin tilan perusteella. Suomi kuului tuolloin maiden vähemmistöön -- niihin, joiden väri on puhdas. Siitä me voimme olla ylpeitä.
Hyvät kuulijat
Nyky-Suomelle on tunnusomaista poliittinen konsensus ja mediakentän keskittyminen riippumattoman lehdistön ja muutaman, sähköistä mediaakin hallitsevan konsernin ympärille. Tällaisessa tilanteessa journalismilla on entistäkin tärkeämpi tehtävä vallan vahtikoirana ja yhteiskunnallisen keskustelun ylläpitäjänä. Konsensus on Suomen vahva kilpailuvaltti, mutta se voi myös pahimmassa tapauksessa peittää alleen laiminlyöntejä ja lamauttaa debattia.
Kun puhemiehen paikalta seuraa keskustelua eduskunnassa, niin siellä on oikeastaan vain yksi puolue eli kaikki ovat hyvinvointivaltion kannalla. Kukaan ei ole sitä vastaan eikä kukaan halua ainakaan vähentää niitä menoja, joita hyvinvointivaltion rahoittamiseksi tarvitaan.
Suomalainen lehdistö ja sähköinen media ovat kansainvälisesti erittäin korkeatasoisia. Sanomalehdistä sekä tv- ja radiouutisista voi seurata kotimaan ja maailman tapahtumia laajasta näkökulmasta tarvitsematta sitä varten ponnistella seksin ja väkivallan vyöryn läpi. On masentavaa, mihin suuntaan journalismi tai lehdistö esim. Britanniassa on mennyt.
Niin kansallismielisiä kuin olemmekin, mediassamme esiintyy suhteellisen vähän nationalistisia ylilyöntejä. Urheiluosastot julkaisevat jopa kuvia ulkomaalaisista voittajista; yleisurheilun MM-kisoissa Kajsa Bergqvist oli yleisön suuri lemmikki.
Monikulttuurisuuden haaste on kaikesta huolimatta kova myös Suomen julkiselle sanalle. Turkin jäsenyyden häämöttäessä Euroopan Unionissa ja ulkomaalaisten osuuden kasvaessa Suomen väestöstä muodostuu median suureksi tehtäväksi ja suorastaan missioksi suvaitsevaisuuden julistaminen. Tämäkin tehtävä vaatii tietenkin avoimuutta ja rehellisyyttä; ongelmia ei pidä peittää yleisellä hymistelyllä. Vähemmistökysymysten tasapainoinen käsittely tulee varmaankin entistä tärkeämmäksi journalistikoulutuksessa.
Entä mihin suuntaan journalismi on kehittymässä? Tätä minua on pyydetty kommentoimaan ja ryhdyn tähän tehtävään suuresti epäröiden.
Sanomalehtiä seuratessa huomio kiinnittyy alueellisten ja ylipäänsä päälehtiemme uskomattomaan monipuolisuuteen. Ne ovat jokseenkin täydellisiä lukupaketteja sanan oikeassa mielessä -- tarkoittamatta välttämättä niitä, jotka mainostavat "tuhtia lukupakettia". Olin Savon Sanomissa kesätoimittajana 1963. Katsellessani niitä vuosikertoja havaitsin, että jo silloin se lehti ja ylipäänsä maakuntien päälehdet olivat uskomattoman monipuolisia.
Sähköinen media vaikuttaa asioiden käsittelytapaan. Siitä on seurannut asioiden henkilöityminen. Tähän suuntaan vaikuttavat tietenkin myös sensaatiolehdet; on masentavaa nähdä, miten niiden nollauutisten perässä on viime aikoina juostu. Ja kun on mahdollisuus käyttää hyväksi aina jossakin piilevää kaunaa, lasketaan rimaa tietoisesti ja tosiasiat esitetään vääristellysti, jotta päästäisiin henkilöihin kiinni. Tällaistahan se on. Eli Fortumin optioita, siis 500 miljoonaa euroa, on jo jaettu eläkkeiden korotuksiin.
Näkyviin ei tule se, että ulkomailta, sieltä mediatehtaista, ohjataan sisältöjä. Eikä pelkästään parempaan suuntaan, vaan kun puhun sähköisestä mediasta, niin meneillään on myös jonkinlainen ohjelmien tyhmentäminen.
Julkisen Sanan Neuvoston roolia tiedotusvälineiden itsekontrollissa on viime aikoina pyritty vahvistamaan. Toivottavasti tässä onnistutaan. Varmaankin se vaatii neuvoston puheenjohtajan roolin vahvistamista, kuten Jacob Söderman esitti.
Niin, hyvät kuulijat: mikä voisi olla Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton sanoma tänä päivänä? Perustamisvaiheessa kysymys oli kansallistunnon nostattamisesta kansanvaltaisessa hengessä ja suomen kielen aseman vahvistamisesta. Kovat koettelemukset ja menestyksekäs selviytyminen mahdottomistakin haasteista ovat luoneet vahvan suomalaisen itsetunnon. Meillä ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi menneisyyttämme. Paremminkin voimme kysyä, millä muut kansat ylpeilevät -- muiden antamalla vai itse turvatulla itsenäisyydellä?
Parlamentarismi toimii Suomessa paremmin kuin missään muualla. Eduskunta valvoo tehokkaasti hallituksen toimintaa asettamatta sille sellaisia esteitä, jotka heikentäisivät toimeenpanevan vallan toimintakykyä. Läheltä ja kaukaa käydään tutustumassa meidän järjestelmäämme.
Suomen eduskunta on myös maailman avoimin parlamentti julkiselle sanalle. Tietenkin voidaan kysyä, mikä on puhemiehen käytävä ilman siellä hiippailevaa toimittajaa. Ainakin edustajien yksityisasiat ovat toimittajien tiedossa, politiikan tapahtumista en ole aivan niin varma.
Ehkä me olemme tämän kaiken menestyksen kanssa liian vaatimattomia tuomaan esille saavutuksiamme. Meillähän on vähän tällainen "mikkään ei oo mittään" -asenne niin kuin taas nähtiin, kun maailman talousfoorumi, World Economic Forum, sijoitti Suomen ykköseksi kilpailukyvyssä. Ehkä tässä voitaisiin käyttää edesmenneen ystäväni Matti Korhosen tyyliä. Hän kun oli tällainen aurinkoinen, hymyilevä ihminen. Kerran häneltä kysyttiin, mikä piti hänen ilmeensä noin mukavana. Korhonen vastasi: "Yritän peitellä luontasta vuatimattomuuttanj".
Kyllä me voisimme sisäisen marinan ja toistemme opettamisen sijasta keskittyä enemmän osoittamaan Suomen vahvuuksia ja rohkaisemaan eri toimijoita esittelemään niitä maailmalle. Meillä on paljon annettavaa Euroopan Unionissa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla. Ja nimimerkillä "Kokemusta asiassa": pieni maa voi vaikuttaa.
Huomasin, että liiton puheenjohtaja tervehdyspuheessaan oli huolissaan suomen kielen ja Suomen kulttuurin asemasta. Käsittääkseni tosiasiassa meidän kielemme ja kulttuurimme asema on vahvistunut Euroopan Unionin jäsenyyden myötä. Suomalaista kirjallisuutta käännetään vieraille kielille enemmän kuin milloinkaan ennen. Suomalainen taide kiinnostaa. Olen lauantaina menossa Haagiin avaamaan Suomen taiteen näyttelyn. Se on jo kolmas kerta parin vuoden sisällä. Niinpä Suomen EU-puheenjohtajuutta tulisikin käyttää täysimääräisesti hyväksi kulttuurimme tunnetuksi tekemisessä.
Huomaan tänä iltana olevani intellektuellissa seurassa. Journalistithan tuollaisessa laajassa, sosiologisessa merkityksessä ainakin luetaan intellektuellien luokkaan. Meidän sanomalehtiemme perustajista monet olivat johtavia tiedemiehiä ja kirjailijoita. Niin, ja oli tietenkin myös aika, jolloin johtavat poliitikkomme olivat samalla johtavia kulttuurihenkilöitä.
Nyt intellektuelliluokka on paljon suurempi, sen tuotteiden kysyntä on aivan valtavaa. Tässä menossa on sellainen riski, että yleissivistys, kuten historian, jopa lähihistorian tuntemus voi pettää. Tässä on eräs riski journalismissa: liiallinen eriytyminen ikään kuin omaksi osaamisalueeksi ja siitä johtuva tuijottaminen omaan napaan -- ikään kuin vain imago ja suuret lukijamäärät merkitsisivät jotakin. Tästä voi tulla ongelma. Eli jos suuri uutinen on se, montako kertaa joku esiintyy uutisissa, niin tämä on juuri sitä suuntausta.
Kysymys on humanismista elämänasenteena. En kiroa kirkossa, jos käytän tässä suomenkielisessä tilaisuudessa G.H. von Wrightin kirjan nimeä Humanismen som livshållning. Tässä voi olla suomenmielisen journalismin lähetystehtävä.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulijat
Olen kovin otettu siitä, että minut on pojanpoikana kutsuttu tänne puhumaan tänä iltana. Isoisäni Akseli Bernhard Lipponen oli muun muassa perustamassa Helsingin Osuuskauppaa. Kysymyshän oli siitä, että porvarit marssivat ulos Elannosta -- kaikki eivät siellä tietenkään olleetkaan -- ja näin Hokki perustettiin. Isoisäni oli Hokin hallintoneuvoston ensimmäinen puheenjohtaja.
Nyt ympyrä on sulkeutunut. Olin itse asiassa jo 15 vuotta sitten tekemässä todellista yritystä saada HOK ja Elanto yhteen, mutta siinä vaiheessa toimitusjohtajat olivat niin jääräpäisiä, että me poliitikot emme onnistuneet. Mutta ympyrä on sulkeutunut ja siitä merkkinä täällä on Elannon pääkonttorista tuotu Onni Ojan maalaus tuolla seinällä. Tämä tekee tästä juhlasta minulle vielä enemmän ikimuistettavan.
Onneksi olkoon satavuotiaalle ja kaikkea hyvää teille kaikille.
Comments:
<< Home
WOMANs SUPERVIAGRA
LOW-COST CIALIS & CHEAP VIAGRA
WHAT IS VIAGRA
BUY CHEAP VIAGRA ONLINE
Lähetä kommentti
LOW-COST CIALIS & CHEAP VIAGRA
WHAT IS VIAGRA
BUY CHEAP VIAGRA ONLINE
# posted by 
: 14 maaliskuuta, 2007 11:35
: 14 maaliskuuta, 2007 11:35 << Home
